Koska tänään tulee vuosi Mimmin kuolemasta, omistan tämän postauksen kokonaan Mimmille ja Mimmin elämälle. Mimmi syntyi 16.03.2003 erään kasvattajan luona Etelä-Suomessa muun sisarusparven jatkoksi. Neiti oli 10 viikkoa vanha, kun kävin hakemassa pikkuisen kotiin. Voi miten jännittävä ja erilainen tuo pentu oli. Ensimmäiset päivät meni oikeastaan ihmetellessä uutta perheenjäsentä. Kova puremaan pentu oli ja kovin säikkykin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, ettei Mimmiä varmaan paljoa käsitelty pentuna. Puolin ja toisin opettelimme elämää yhdessä sen kevään ja kesän aikana. Syksyllä kuvoihin tulikin sitten uusi ihminen, kun tutustuin tulevaan aviomieheeni. Nopeasti kannoimme tavarat saman katon alle ja nyt meitä ihmisiä oli kaksi. Mimmi vihasi miestäni yli kaiken. Ehkä Mimmi koki tuon miehen tunkeutuvan omalle alueelleen ja tunsi mustasukkaisuutta. Elämä oli välillä hyvinkin hankalaa, kun neiti ei suvainnut miestäni silmissään. Näätä ampui varmasti kiinni jalkaan tai johonkin ruumiinosaan jos sai siihen mahdollisuuden. Minuun neiti ei juuri enää hampaitaan käyttänyt. Vuodet vierivät ja Mimmi vain vihasi tuota tunkeilevaa miestä. Vuonna 2008 Mimmin häntään iski tuntematon tulehdus, jota yritettiin hoitaa lukuisin eri tavoilla. Mikään ei tepsinyt ja häntä jouduttiin amputoimaan keväällä. Tässä vaiheessa tapahtui jotain joka saa minut edelleen hämmästymään. Kun Mimmi heräsi nukutuksesta leikkauksen jälkeen, se ei enää vihannut miestäni. Tuosta hetkestä lähtien alkoi kokonaan purematon elämä ja miehenikin sai nauttia Mimmin seurasta ilman pelkoa terävien hampaiden kostosta.
Opin Mimmiltä paljon frettimäisestä elämäntyylistä. Nauroin lukemattomat naurut seuratessani mummelin touhuja, toisaalta taas tuo pieni eläin sai minut välillä myös puistelemaan päätäni ja huokailemaan syvää. Neiti sai synkimmänkin päivän piristymään pienellä hyppy-pomppu-loikka-putputusesityksellään. Kotiin tullessaan tiesi, että aina sinua odottaa joku nappisilmien kanssa ovella vastassa.
Mimmi sairasteli elämänsä aikana hyvin paljon ja eläinklinikka tuli meille tutuksi. Oli virtsatulehduksia, tuo edellä mainittu häntäongelma, lisämunuaiskasvaimet astuivat kuvaan tammikuussa 2009 ja insulinooma kesäkuussa 2009. Kun insulinooma todettiin, eläinlääkäri kertoi minulle, ettei Mimmi luultavasti tule elämään puolta vuotta enempää. Tuosta hetkestä aloitin henkisen valmistautumisen siihen, ettei mummo tule enää kauan olemaan luonani. Melkein puolitoista vuotta Mimmi kuitenkin sinnitteli lisämunuaisongelmien ja insulinooman kanssa. Vuosi sitten syksyllä huomasin muutoksen huonompaan suuntaan. Tyttö nukkui enemmän ja enemmän, korvanlehtiin ilmestyi pienenpieniä kasvaimia ja vatsaontelossa oli nestettä. Kävimme vielä syyskuussa kontrollissa eläinlääkärissä ja siellä todettiin, että lisämunuaisten kasvaimet ovat levinneet myös maksaan, pernaan ja muualle sisäelimiin. Siitä asti elimme päivä kerrallaan, seurasin mummon olotilaa herkeämättä ja päivittäin mietin, mistä tiedän kun on oikea hetki. Lokakuun viimeinen päivä huomasin Mimmin menneen huomattavasti alaspäin ja seuraavana päivänä oli pakko tehdä raskas päätös. Saimme ajan klinikalle seuraavaksi päiväksi. Se oli elämäni pisin vuorokausi, en pystynyt enkä halunnut ajatella mitään muuta. 02.11.2010 Mimmi nukkui ikiuneen minun ja mieheni saattelema.Tuo hetki oli ehkä yksi kauheimmista mitä olen elämässäni kokenut, mutta samalla se oli myös suurin palvelus mitä lemmikilleen pystyy tekemään. Onneksi klinikan henkilökunta oli hyvin ymmärtäväistä ja saimme olla Mimmin luona niin kauan kuin halusimme. Asettelin pikkuisen pieneen sydämen muotoiseen rasiaan muutaman pienen ruusun kanssa ja siinä pikkuinen lähti tuhkattavaksi. Nuo tuhkat muistuttavat kirjahyllyssä minua päivittäin siitä, kuinka ainutlaatuista oli saada omistaa Mimmin kaltainen fretti.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Niin se parantaakin, mutta valitettavasti haavoista jää aina arpia.
Mimmi 16.03.2003-02.11.2010
"Surun läpi on kuljettava, että voisi jatkaa elämää,
että voisi ymmärtää elämää enemmän.
Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että
monia asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista. Että
kaipaus ei olisi jossakin,
vaan kaikessa, kaikkialla.
Että suru asettuisi taloksi.
Että kaipaus tuntuisi joka hetki."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti