Kohta kaksi viikkoa sitten jouduin tekemään päätöksen Nukan päästämisestä vehreämmille putputusmaille. Aloitetaan nyt ihan alusta miksi siihen päädyin.
Nukalla oli koko talven ongelmia suun kanssa. Kävimme joulukuun alussa eläinlääkärissä ja tuolloin epäiltiin rakkuloiden johtuvan viruksesta. Antibioottikuuri, antepsin, kipulääke sekä kortisoni näyttivätkin jo tepsivän. Tammikuun alkupuolella huomasin uusia muutoksia suussa ja seurailin näitä päivittäin. Nukan syöminen kävi yhä kivuliaammaksi ja 21 päivä luulin löytäneeni siihen syyn, paise hampaan juuressa. Tämän vuoksi varasin heti seuraavana aamuna ajan eläinlääkäriin, jotta voitaisiin edes yrittää saada suu kuntoon. Nukan yleiskuntohan ei ollut enää paras ja ajattelin nukutuksen olevan iso riski. Eläinlääkärissä ensin ehdottelivat pelkkää antibioottia, mutta kerroin että haluan heidän tutkivan myös nielun ja suun takaosan. Sain olla mukana tutkimuksessa ja paljastui ettei Nuksulla ollut enää olenkaan tervettä kudosta kielen takaosassa saati kurkussa. Ne olivat aivan vereslihalla ja seassa näkyi pieniä patteja. Eläinlääkäri konsultoi myös toista kollegaansa ja he tulivat siihen tulokseen, että pojan munuaiset ovat pettämässä. Itselläni oli myös tästä oma mututuntuma. Molempien eläinlääkärien suositus oli nukuttaa Nuksu ikiuneen. Hoitoja olisi voitu kokeilla, mutta munuaisten ollessa huonona ja nähtyäni missä kunnossa suu sekä nielu on, en halunnut jatkaa enää pojan kärsimystä. Lisäksi kun katsoi kokonaiskuvaa ja kaikkia muita sairauksia, tie oli kuljettu loppuun hoitojen kannalta. Näin ollen tein raskaan päätöksen että oli aika siirtyä sateenkaarisillalle.
Kuitenkin ihminen on epäilevä. Vaikka järki sanoo päätöksen olleen täysin oikea, sydän huutaa toista. Tapoin frettini, entä jos paraneminen olisikin ollut vielä mahdollista enkä enää edes yrittänyt? Mitä jos hoidoilla olisimmekin voineet saada vielä kuukausia lisäaikaa? Vaikka tein kuten eläinlääkäri suositteli ja minun pitäisi luottaa lääkärin arviontikykyyn, se olin minä joka ratkaisun teki. Tiedän potevani syyllisyyttä vielä pitkään, toivottavasti aika parantaa. Suru on edelleen läsnä ja tuntuu kuin joku istuisi välillä rinnan päällä ikävän yllättäessä. Pahimpia ovat "haamut". Kun näet silmäkulmassa jotain vaaleaa nukkumassa pedissä ja ajattelet vaistomaisesti, että Nukahan se siellä nukkuu. Tai kun joku viipottaa mennä keittiöön ja askeleet kuulostavat Nukan askeleilta ajattelet Nuksun menevän syömään. Jopa eläinkaupasta ruokaa hakiessa miettii että pitää muistaa ostaa tuota kalkkunaa, kun poika ei muuta meinaa syödä...kunnes näiden kaikkien asioiden kohdalla muutaman sydämenlyönnin jälkeen muistaa taas, että Nuka on mennyt pois :'(
