Kaksi yötä enää! Perjantaina suuntaamme siis auton nokan kohti Helsinkiä. Lauantaina sitten koittaa näyttelypäivä. Olen jo pessyt näädät, harjaillut turkit ja tänään on vuorossa kynsien leikkuu ja korvien putsaus. Lauantaina ennen näyttelypaikalle siirtymistä harjaan vielä turkit läpi ja putsailen korviin kertyneet mönjät pois. Maanantaina laitoin kaikille pojille varmuuden vuoksi loishäädötkin. Minua jännittää todella paljon, ei se miten pojat menestyy näyttelyssä vaan se, miten Nuka ottaa matkustamisen. Nuka on kerran ollut minun mukana reissunpäällä ja sieltä tuliaisena oli irronneet etuhampaat. Poika repi melkein koko 1200 km matkan kaltereita :( Olen nyt varautunut matkaan paremmin, hankin Nukalle pahoinvointilääkkeet ja kuljetukseen koirille tarkoitetun kankaisen kevythäkin. Siihen ei ainakaan saa hampaitaan hajoitettua. Itse vain tahdon stressata hirvittävästi jos näädät ei rauhoitu matkan aikana nukkumaan. Mosku on jo vanha tekijä reissaamisessa niin sitä ei onneksi tarvitse jännittää.
Sitten toinen asia, mikä jännittää paljon....Perheemme kasvaa :) Samaiselta näyttelyreissulta meidän mukaan lähtee kohta 9 kk vanha frettineiti. Olimme miettineet, että otamme ensi kesänä uuden fretin ja tällä kertaa tytön. Nyt kuitenkin, kun vastaan tuli näin nuori kodinvaihtaja, halusimme tarjota juuri tälle tytölle kodin. Tyttö on kuulemma oikein suloinen ja hyväkäytöksinen. Eniten mietityttää miten lauma ottaa uuden tulokkaan vastaan. Muut kyllä suhtautuvat vieraileviinkin fretteihin hyvin, mutta Peikko ei tahdo sietää tunkeiloita silmissään. Tietysti Peikko on lauman johtaja ja hänen pitää näyttää aina kaapin paikka uusille tulokkaille. Toivon ja uskon, että tilanne rauhoittuu varmasti muutamassa päivässä.
Jännittävä loppuviikko on siis edessä, viikonloppuna kirjoittelen sitten näyttelytunnelmia ja miltä uusi tulokas vaikuttaa. Pitäkää edelleen peukut pystyssä!
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
torstai 24. marraskuuta 2011
Sairastamista
Tervehdys kaikille.
Tämä viikko on mennyt Nukaa hoivatessa. Viime perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin olohuoneesta kuuluvaan "sutimisääneen". Se kuulosti siltä, että jonkun hillerin tassut eivät oikein pidä laminaatilla. Menin katsastamaan tilanteen ja huomasin Nukan kävelevän huonosti. Pojan takajalat eivät oikein tahtoneet ottaa alle ja näätä oli hyvin hätääntynyt. Annoin pojalle heti vitamiinitahnaa ja käärin pojan vilttiin sohvalle viereeni. Nuka oli hyvin kivuliaan oloinen, se tärisi ja huohotti nukkuessaan. Valvoin sitten aamun asti Nukan nukkuessa levottomasti vieressäni sohvalla. Epäilin Nukan venäyttäneen joko jalkansa tai selkänsä. Aamu yöllä takajalat alkoivat jo kantaa pojan käydessä hiekkalaatikolla, onneksi. Soittelin sitten päivystävälle eläinlääkärille ja pyysin saada kipulääkettä reseptin. Eläinlääkäri olisi kyllä Nukan ottanut vastaankin, mutta ajattelin sen olevan turhaan koska tunnustelemalla en pojasta sen isompaa vammaa löytänyt. Saimmekin apteekkiin kipulääkettä ja poika rauhoittui saatuaan lääkettä. Vasta lauantaina illalla huomasin Nukan peniksen ympäryksen olevan sininen. Pojalla tuo alue on ollut aina sinertävä, mutta nyt se sinersi paljon enemmän. Nukalle oli sattunut entisessä kodissa onnettomuus. Poika oli jäänyt penisluustaan kiinni häkin pinnaan ja vaurioittanut luuta. Tuolloin näätä oli ollut niin kipeä, että ei meinannut selvitä siitä. Siitä muistona siis tuo sininen väri. Lauantain ja sunnuntain Nuka oli hyvin väsynyt, hengitti nopeammin, mutta ei enää tärissyt ja jalatkin piti normaalisti. Soitin maanantai-aamuna eläinklinikalle ja saimmekin heti aamuksi ajan. Eläinlääkäri totesi vehkeessä olevan ruhvevamman joka on ilmeisesti syntynyt putoamisesta tms. Saimme lisäksi antibioottikuurin, ettei vehje vain tulehdu. Lisäksi poikaa pitää seurata tiiviisti, että virtsaaminen onnistuu normaalisti.
Nuka nuksuainen
Nuka on jo paljon parempi, kipu on hellittänyt ja jaksaa jo liikkua normaalisti sekä hieman jopa ottaa leikkiaskeleita. Taisimme selvitä tällä kertaa säikähdyksellä! Täytyy kyllä myöntää, että hätää oli ihan myydä asti tuolloin yöllä, kun pojan jalat eivät pitäneet. Itse en pysty nukkumaan ollenkaan, jos joku näädistä sairastaa ja viikonloppu menikin hyvin vähillä unilla. Mutta mitä sitä ei noiden karvapallojen vuoksi tekisi :)
Kävimme maanantaina myös reissun Kuopiossa Moskun kanssa. Mosku sai jokavuotisen penikkatautirokotteen ja lisäksi otin varmuuden vuoksi kaikille pojille korvapunkkihäädöt. En usko, että näädillä punkkeja on, mutta koska näyttely on tulossa suosittelee järjestäjäkin punkkihäätöä ennen näyttelyä. Tuon rokotteen saannissa on ollut tänä syksynä ongelmia ja sen vuoksi Moskua ei voinut rokottaa Iisalmessa. Onneksi Kuopiossa kuitenkin oli rokotetta jäljellä ja saimme asian järjestykseen näyttelyä ajatellen.
Viikon päästä perjantaina suuntaamme sitten auton nokan kohti etelää ja Capital! frettinäyttelyä. Tulevina päivinä ohjelmassa on mm. turkin hoitoa, kynsien leikkausta ja näyttelyhäkin koristeiden suunnittelua. Tapahtumassa on nimittäin Kaunein häkki-kisa, johon aiomme osallistua. Teemaksi valitsin talvisen aamun ja olen jo hankkinut häkkiin sekä koristeita että teemaan sopivia vilttejä ja pedin. Ensi viikolla laitan sitten kuvia virityksestä ja muutenkin näyttelytunnelmia. Pitäkäähän peukkuja että reissu menee hyvin. Menestymisellä ei niinkään ole väliä, tärkeintä on päästä jutustelmaan fretti-ihmisten kanssa ja näkemään muita näätiä. Ensi viikkoon siis!
Tämä viikko on mennyt Nukaa hoivatessa. Viime perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin olohuoneesta kuuluvaan "sutimisääneen". Se kuulosti siltä, että jonkun hillerin tassut eivät oikein pidä laminaatilla. Menin katsastamaan tilanteen ja huomasin Nukan kävelevän huonosti. Pojan takajalat eivät oikein tahtoneet ottaa alle ja näätä oli hyvin hätääntynyt. Annoin pojalle heti vitamiinitahnaa ja käärin pojan vilttiin sohvalle viereeni. Nuka oli hyvin kivuliaan oloinen, se tärisi ja huohotti nukkuessaan. Valvoin sitten aamun asti Nukan nukkuessa levottomasti vieressäni sohvalla. Epäilin Nukan venäyttäneen joko jalkansa tai selkänsä. Aamu yöllä takajalat alkoivat jo kantaa pojan käydessä hiekkalaatikolla, onneksi. Soittelin sitten päivystävälle eläinlääkärille ja pyysin saada kipulääkettä reseptin. Eläinlääkäri olisi kyllä Nukan ottanut vastaankin, mutta ajattelin sen olevan turhaan koska tunnustelemalla en pojasta sen isompaa vammaa löytänyt. Saimmekin apteekkiin kipulääkettä ja poika rauhoittui saatuaan lääkettä. Vasta lauantaina illalla huomasin Nukan peniksen ympäryksen olevan sininen. Pojalla tuo alue on ollut aina sinertävä, mutta nyt se sinersi paljon enemmän. Nukalle oli sattunut entisessä kodissa onnettomuus. Poika oli jäänyt penisluustaan kiinni häkin pinnaan ja vaurioittanut luuta. Tuolloin näätä oli ollut niin kipeä, että ei meinannut selvitä siitä. Siitä muistona siis tuo sininen väri. Lauantain ja sunnuntain Nuka oli hyvin väsynyt, hengitti nopeammin, mutta ei enää tärissyt ja jalatkin piti normaalisti. Soitin maanantai-aamuna eläinklinikalle ja saimmekin heti aamuksi ajan. Eläinlääkäri totesi vehkeessä olevan ruhvevamman joka on ilmeisesti syntynyt putoamisesta tms. Saimme lisäksi antibioottikuurin, ettei vehje vain tulehdu. Lisäksi poikaa pitää seurata tiiviisti, että virtsaaminen onnistuu normaalisti.
Nuka nuksuainen
Nuka on jo paljon parempi, kipu on hellittänyt ja jaksaa jo liikkua normaalisti sekä hieman jopa ottaa leikkiaskeleita. Taisimme selvitä tällä kertaa säikähdyksellä! Täytyy kyllä myöntää, että hätää oli ihan myydä asti tuolloin yöllä, kun pojan jalat eivät pitäneet. Itse en pysty nukkumaan ollenkaan, jos joku näädistä sairastaa ja viikonloppu menikin hyvin vähillä unilla. Mutta mitä sitä ei noiden karvapallojen vuoksi tekisi :)
Kävimme maanantaina myös reissun Kuopiossa Moskun kanssa. Mosku sai jokavuotisen penikkatautirokotteen ja lisäksi otin varmuuden vuoksi kaikille pojille korvapunkkihäädöt. En usko, että näädillä punkkeja on, mutta koska näyttely on tulossa suosittelee järjestäjäkin punkkihäätöä ennen näyttelyä. Tuon rokotteen saannissa on ollut tänä syksynä ongelmia ja sen vuoksi Moskua ei voinut rokottaa Iisalmessa. Onneksi Kuopiossa kuitenkin oli rokotetta jäljellä ja saimme asian järjestykseen näyttelyä ajatellen.
Viikon päästä perjantaina suuntaamme sitten auton nokan kohti etelää ja Capital! frettinäyttelyä. Tulevina päivinä ohjelmassa on mm. turkin hoitoa, kynsien leikkausta ja näyttelyhäkin koristeiden suunnittelua. Tapahtumassa on nimittäin Kaunein häkki-kisa, johon aiomme osallistua. Teemaksi valitsin talvisen aamun ja olen jo hankkinut häkkiin sekä koristeita että teemaan sopivia vilttejä ja pedin. Ensi viikolla laitan sitten kuvia virityksestä ja muutenkin näyttelytunnelmia. Pitäkäähän peukkuja että reissu menee hyvin. Menestymisellä ei niinkään ole väliä, tärkeintä on päästä jutustelmaan fretti-ihmisten kanssa ja näkemään muita näätiä. Ensi viikkoon siis!
maanantai 14. marraskuuta 2011
Joulun odotusta
Meillä odotellaan jo kovasti joulua ja itse olen aloittanut jo jouluvalmistelut hyvissä ajoin. Meillä jännitetään 3.12 Helsingissä järjestettävää Capital! frettinäyttelyä. Mukaan tuolle reissulle lähtee Mosku ja Nuka. Olimme viime kesänä heinäkuussa Hämeenlinnassa Finnish Ferret Festivalissa ja tuolloin mukana oli Mosku ja Peikko. Hienosti meni silloin näyttely, Mosku oli luokkansa toinen ja tuomarin suosikki, Peikko ei sijoittunut. Näyttelyreissut ovat aina jännitävä tapahtuma, eläinten kanssa reissaaminen ei ole ihan samanlaista kuin pelkästään ihmisten kesken. Hotelliyöpymiset asettaa omat haasteensa, ovatko huoneet turvallisia ja uskaltaako näätiä pitää irti vai joutuvatko viettämään suurimman osan ajasta häkissä. Näyttelymenestystä tärkeämpi ainakin meille on tavata muita fretti-ihmisiä ja nähdä muiden ihania näätiä.
Ensi viikolla menemme Moskun kanssa rokotukseen Kuopioon. Penikkatautirokotteen maahantuonnissa on ollut ongelmia ja paikalliselle klinikalle emme saaneet rokotetta hankittua. Onneksi Kuopiosta löytyi vielä rokote, että päästään sitten näyttelyyn mukaan. Samalla Moskulle ja Nukalle otetaan kaikenvaralta korvapunkkihäädöt. En usko pojilla punkkeja olevan, mutta kun täältä asti lähdemme näyttelyyn, on ikävää jos emme voikaan osallistua mahdollisten korvapunkkien takia.
Aloitan itse tänään joulublogin pitämisen Savon Sanomille, joten tänne kirjoittelu voi hieman hiljentyä. Yritän pitää molemmat blogit aktiivisena, mutta varmasti aikani ei ihan kaikkeen riitä.
Ensi viikolla menemme Moskun kanssa rokotukseen Kuopioon. Penikkatautirokotteen maahantuonnissa on ollut ongelmia ja paikalliselle klinikalle emme saaneet rokotetta hankittua. Onneksi Kuopiosta löytyi vielä rokote, että päästään sitten näyttelyyn mukaan. Samalla Moskulle ja Nukalle otetaan kaikenvaralta korvapunkkihäädöt. En usko pojilla punkkeja olevan, mutta kun täältä asti lähdemme näyttelyyn, on ikävää jos emme voikaan osallistua mahdollisten korvapunkkien takia.
Aloitan itse tänään joulublogin pitämisen Savon Sanomille, joten tänne kirjoittelu voi hieman hiljentyä. Yritän pitää molemmat blogit aktiivisena, mutta varmasti aikani ei ihan kaikkeen riitä.
lauantai 5. marraskuuta 2011
Peikko "Veikko-Olavi
Hyvää lauantaita ja Pyhäinpäivää kaikille. Viikko on vierähtänyt flunssan kourissa ja onneksi nyt voi viettää viikonloppua vapaalla. Tänään ajattelin kertoa teille hieman Peikosta, tuosta sydäntenmurskaajasta.
Kuten jo aikaisemmin kerroin, talvella 2007-2008 mielessä vahvistui ajatus siitä, että nyt olisi oikea aika hankkia toinen fretti. Päädyin Riinan Näätälän sivuille ja se olikin sitten menoa. Höpöttelin miehelleni illat pitkät noista suloisista mustista otuksista ja päädyimme kysymään pentua näätälästä. Kirjoitin Riinalle s-postia meistä ja elämästämme sekä kiinnostuksesta hankkia fretinpentu juuri häneltä. Sain täytettäväksi kyselylomakkeen ja sen täytettyäni pääsimme alustavalle varauslistalle. Sitten ei auttanut kuin odottaa, josko pentuja syntyisi tarpeeksi ja meille löytyisi juuri se oikea yksilö. Kun sitten 22.05 kuulin, että pennun ovat syntyneet ja että yksi poika olisi tulossa meille, en meinannut pysyä housuissani. Vierailin Näätälän sivuilla varmaan joka päivä uusien pentukuvien toivossa. Ravasin eläinkaupassa ja surffailin netissä hankkimassa pikkuiselle ihania uusia vauvatavaroita :)
Peikko on siis syntynyt 20.05.2008 Riinan Näätälässä. Yhteensä pentuja syntyi 10, 6 tyttöä ja 4 poikaa.Yksi pieni elämänalku ei jaksanut kuitenkaan jatkaa elämäntaivaltaan, vaan menehtyi 2 päivän ikäisenä. Muut pennut muuttivat jokainen uuteen kotiinsa aikanaan. Heinäkuun puolivälissä oli sitten se hetki, että Peikon oli aika muuttaa meille. Kun sain tuon pienen otuksen ensimmäistä kertaa syliini, minusta tuntui että sydän halkeaa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Musta pieni nyytti, jolla oli maitoparta, aivan liian iso nenä ja valtava massu. Peikolla oli tietenkin äitiä ja tuttua kotia ikävä joten minusta oli jopa hieman pelottavaa kuunnella sen itkua. Saimme aika monta kiinnostunutta katsetta juna-asemalla ja 7 tunnin junamatkan aikana. Hetkeksi pienokainen aina rauhoittui kun syliin otti, mutta kohta itku sai taas valtaansa. Illalla myöhään saavuimme kotiin ja annoin pienelle rauhassa aikaa tutustua uuteen kotiin omaan tahtiinsa. Ensimmäinen yö oli yhtä itkua ja mamma saikin olla jatkuvasti pienokaista syliin ottamassa. Aamulla itku sitten loppui kun uteliaisuus uutta ympäristöä kohtaan vei voiton.
Olin jo etukäteen pelännyt, miten Mimmi suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Enkä suotta pelännytkään. Mimmi oli elänyt viimeiset 5 vuotta yksin seuranaan vain me ihmiset. Jälkeenpäin ajateltuna Mimmi ei varmaan ymmärtänyt olevansa fretti ja samanlainen otus kuin se huutava rääpäle. Mimmi ei voinut sietää Peikkoa. Aluksi se ei edes lähestynyt pikkuista vaan juoksi karkuun ja piiloon. Nopeasti Mimmi oppi, että Peikko ei vielä pääse sohvalle. Kahden istuttavasta sohvasta tulikin sitten Mimmi oma valtakunta jonne se pakeni Peikkoa. Jonkun ajan kuluttua tilanne kääntyi niin, että Mimmi alkoi hyökkäillä pennun kimppuun. Samaan tilaan niitä ei uskaltanut jättää ilman valvontaa ja valvovan silmän allakin sai Mimmiä irrotella Peikon niskasta jatkuvasti. Elimme melkein 4 kuukautta niin, että Peikko asui makkarissa ja eteisessä, Mimmi keittiössä ja olohuoneessa meidän poissaollessa. Pikkuhiljaa tilanne alkoi rauhoittua ja neiti rupesi sietämään Peikkoa. Lokakuussa sitten uskalsimme jo jättää näädät samaan tilaan ja kohta he nukkuivatkin vierekkäin. Se oli onnenpäivä nähdä molemmat fretit onnellisena nukkumassa saman peiton alla.
Jos palaisimme pelkästään Peikkoon. Tuo näätä on varastanut sydämeni ja frettimäiseen tyyliin kätkenyt sen jonnekkin, mistä sitä ei enää löydä. Minun ja Peikon välille syntyi ihan erityinen suhde pentuaikana, koska olin 1,5 kk kotona näätävauvan kanssa. Peikko oli alusta asti äärimmäisen helppo pentu. Pureminen oli lähinnä sellaista näykkimistä ja poika oppi nopeasti, ettei ihmisiä saa purra. Paitsi vieraita, niitä Peikko saattaa hieman vieläkin maistella. Sen jälkeen kun Mimmi hyväksyi Peikon, elämä oli todella helppoa kahden fretin kanssa. Mimmikin sai uutta virtaa uudesta frettiseurasta ja oli ihana katsoa näätien leikkiä. Melkein kaksi vuotta Peikko ja Mimmi olivat kaksistaan, kunnes kuvoihin tuli Rosvo ja Nuka. Peikon ja Mimmin välille kehittyi lämmin suhde, nukuttiin samassa kasassa ja kuljettiin peräkkäin. Peikolle oli kova paikka, kun uudet fretit muuttivat toukokuussa 2010 meille. Muutaman ensimmäisen päivän se esitti marttyyria ja kuikuili tulokkaita sohvan alta. Kunnes Peikko sitten päätti, että hitto vie, minä olen täällä se joka näyttää kaapinpaikan. Eli toisin sanoen Peikko antoi tulokkaille köniin. Tilanne rauhoittui heti, kun arvojärjestys oli saatu selvitettyä ja viikon kuluttua uusien tulokkaiden saapumisesta koko 4 fretin näätälauma nukkui jo samassa kasassa. Peikko oli alkujärkytyksen jälkeen hyvin onnellinen uusista leikkikavereista ja talon täyttikin nyt näätäputputus. Oli hyvä asia, että taloon muutti 2 uutta frettiä ennen Mimmin kuolemaa ettei Peikko jäänyt yksin. Mimmin poismeno kyllä masensi Peikkoa jonkin verran. Se ei juuri leikkinyt muiden poikien kanssa ja nukkumaankin hakeutui yksikseen, ennen Peikolla oli Mimmi aina nukkuseurana. Kuukausi Mimmin kuoleman jälkeen meille muutti Mosku ja Peikkokin sai taas uutta energiaa, masennuskausi sai väistyä.
Edelleen Peikko on omantienkulkija, nukkumasta Peikon löytää yleensä yksikseen jostain riippumatosta. Leikki kyllä maistuu poikien kanssa, mutta hakeepa tuo karhunpentu usein myös meitä ihmisiä leikkiin mukaan. Peikko on ehdottomasti eniten äitinpoika. Töistä tullessa sen kasvoilta voi lukea ajatuksen "äitiäitiäitiäiti" ja yleensä mamma saa kasvohoidon joka ilta. Toivotaan, että meillä on vielä useita ihania vuosia edessä tuon karhunpojan kanssa.
Kuten jo aikaisemmin kerroin, talvella 2007-2008 mielessä vahvistui ajatus siitä, että nyt olisi oikea aika hankkia toinen fretti. Päädyin Riinan Näätälän sivuille ja se olikin sitten menoa. Höpöttelin miehelleni illat pitkät noista suloisista mustista otuksista ja päädyimme kysymään pentua näätälästä. Kirjoitin Riinalle s-postia meistä ja elämästämme sekä kiinnostuksesta hankkia fretinpentu juuri häneltä. Sain täytettäväksi kyselylomakkeen ja sen täytettyäni pääsimme alustavalle varauslistalle. Sitten ei auttanut kuin odottaa, josko pentuja syntyisi tarpeeksi ja meille löytyisi juuri se oikea yksilö. Kun sitten 22.05 kuulin, että pennun ovat syntyneet ja että yksi poika olisi tulossa meille, en meinannut pysyä housuissani. Vierailin Näätälän sivuilla varmaan joka päivä uusien pentukuvien toivossa. Ravasin eläinkaupassa ja surffailin netissä hankkimassa pikkuiselle ihania uusia vauvatavaroita :)
Peikko on siis syntynyt 20.05.2008 Riinan Näätälässä. Yhteensä pentuja syntyi 10, 6 tyttöä ja 4 poikaa.Yksi pieni elämänalku ei jaksanut kuitenkaan jatkaa elämäntaivaltaan, vaan menehtyi 2 päivän ikäisenä. Muut pennut muuttivat jokainen uuteen kotiinsa aikanaan. Heinäkuun puolivälissä oli sitten se hetki, että Peikon oli aika muuttaa meille. Kun sain tuon pienen otuksen ensimmäistä kertaa syliini, minusta tuntui että sydän halkeaa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Musta pieni nyytti, jolla oli maitoparta, aivan liian iso nenä ja valtava massu. Peikolla oli tietenkin äitiä ja tuttua kotia ikävä joten minusta oli jopa hieman pelottavaa kuunnella sen itkua. Saimme aika monta kiinnostunutta katsetta juna-asemalla ja 7 tunnin junamatkan aikana. Hetkeksi pienokainen aina rauhoittui kun syliin otti, mutta kohta itku sai taas valtaansa. Illalla myöhään saavuimme kotiin ja annoin pienelle rauhassa aikaa tutustua uuteen kotiin omaan tahtiinsa. Ensimmäinen yö oli yhtä itkua ja mamma saikin olla jatkuvasti pienokaista syliin ottamassa. Aamulla itku sitten loppui kun uteliaisuus uutta ympäristöä kohtaan vei voiton.
Olin jo etukäteen pelännyt, miten Mimmi suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Enkä suotta pelännytkään. Mimmi oli elänyt viimeiset 5 vuotta yksin seuranaan vain me ihmiset. Jälkeenpäin ajateltuna Mimmi ei varmaan ymmärtänyt olevansa fretti ja samanlainen otus kuin se huutava rääpäle. Mimmi ei voinut sietää Peikkoa. Aluksi se ei edes lähestynyt pikkuista vaan juoksi karkuun ja piiloon. Nopeasti Mimmi oppi, että Peikko ei vielä pääse sohvalle. Kahden istuttavasta sohvasta tulikin sitten Mimmi oma valtakunta jonne se pakeni Peikkoa. Jonkun ajan kuluttua tilanne kääntyi niin, että Mimmi alkoi hyökkäillä pennun kimppuun. Samaan tilaan niitä ei uskaltanut jättää ilman valvontaa ja valvovan silmän allakin sai Mimmiä irrotella Peikon niskasta jatkuvasti. Elimme melkein 4 kuukautta niin, että Peikko asui makkarissa ja eteisessä, Mimmi keittiössä ja olohuoneessa meidän poissaollessa. Pikkuhiljaa tilanne alkoi rauhoittua ja neiti rupesi sietämään Peikkoa. Lokakuussa sitten uskalsimme jo jättää näädät samaan tilaan ja kohta he nukkuivatkin vierekkäin. Se oli onnenpäivä nähdä molemmat fretit onnellisena nukkumassa saman peiton alla.
Jos palaisimme pelkästään Peikkoon. Tuo näätä on varastanut sydämeni ja frettimäiseen tyyliin kätkenyt sen jonnekkin, mistä sitä ei enää löydä. Minun ja Peikon välille syntyi ihan erityinen suhde pentuaikana, koska olin 1,5 kk kotona näätävauvan kanssa. Peikko oli alusta asti äärimmäisen helppo pentu. Pureminen oli lähinnä sellaista näykkimistä ja poika oppi nopeasti, ettei ihmisiä saa purra. Paitsi vieraita, niitä Peikko saattaa hieman vieläkin maistella. Sen jälkeen kun Mimmi hyväksyi Peikon, elämä oli todella helppoa kahden fretin kanssa. Mimmikin sai uutta virtaa uudesta frettiseurasta ja oli ihana katsoa näätien leikkiä. Melkein kaksi vuotta Peikko ja Mimmi olivat kaksistaan, kunnes kuvoihin tuli Rosvo ja Nuka. Peikon ja Mimmin välille kehittyi lämmin suhde, nukuttiin samassa kasassa ja kuljettiin peräkkäin. Peikolle oli kova paikka, kun uudet fretit muuttivat toukokuussa 2010 meille. Muutaman ensimmäisen päivän se esitti marttyyria ja kuikuili tulokkaita sohvan alta. Kunnes Peikko sitten päätti, että hitto vie, minä olen täällä se joka näyttää kaapinpaikan. Eli toisin sanoen Peikko antoi tulokkaille köniin. Tilanne rauhoittui heti, kun arvojärjestys oli saatu selvitettyä ja viikon kuluttua uusien tulokkaiden saapumisesta koko 4 fretin näätälauma nukkui jo samassa kasassa. Peikko oli alkujärkytyksen jälkeen hyvin onnellinen uusista leikkikavereista ja talon täyttikin nyt näätäputputus. Oli hyvä asia, että taloon muutti 2 uutta frettiä ennen Mimmin kuolemaa ettei Peikko jäänyt yksin. Mimmin poismeno kyllä masensi Peikkoa jonkin verran. Se ei juuri leikkinyt muiden poikien kanssa ja nukkumaankin hakeutui yksikseen, ennen Peikolla oli Mimmi aina nukkuseurana. Kuukausi Mimmin kuoleman jälkeen meille muutti Mosku ja Peikkokin sai taas uutta energiaa, masennuskausi sai väistyä.
Edelleen Peikko on omantienkulkija, nukkumasta Peikon löytää yleensä yksikseen jostain riippumatosta. Leikki kyllä maistuu poikien kanssa, mutta hakeepa tuo karhunpentu usein myös meitä ihmisiä leikkiin mukaan. Peikko on ehdottomasti eniten äitinpoika. Töistä tullessa sen kasvoilta voi lukea ajatuksen "äitiäitiäitiäiti" ja yleensä mamma saa kasvohoidon joka ilta. Toivotaan, että meillä on vielä useita ihania vuosia edessä tuon karhunpojan kanssa.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Rakas pieni mummeli
Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Mimmi siirtyi vehreämmille putputusmaille. 7 vuotta ja 7 kuukautta tuo ihana näätä ilahdutti elämäämme. Vuosi on vienyt pahimman surun pois, mutta kaipaus säilyy varmasti ikuisuuden sydämessä. Ensimmäiset päivät ilman Mimmiä kuljin kuin jossain sumun keskellä ja vielä viikkoja etsin katseellani mummoa muiden joukosta. Vaikka jokainen fretti on minulle varmasti yhtä rakas, oli ja on vieläkin Mimmillä aivan erityinen paikka sydämessäni. Olihan tuo pieni frettineiti elämäni ensimmäinen näätä.
Koska tänään tulee vuosi Mimmin kuolemasta, omistan tämän postauksen kokonaan Mimmille ja Mimmin elämälle. Mimmi syntyi 16.03.2003 erään kasvattajan luona Etelä-Suomessa muun sisarusparven jatkoksi. Neiti oli 10 viikkoa vanha, kun kävin hakemassa pikkuisen kotiin. Voi miten jännittävä ja erilainen tuo pentu oli. Ensimmäiset päivät meni oikeastaan ihmetellessä uutta perheenjäsentä. Kova puremaan pentu oli ja kovin säikkykin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, ettei Mimmiä varmaan paljoa käsitelty pentuna. Puolin ja toisin opettelimme elämää yhdessä sen kevään ja kesän aikana. Syksyllä kuvoihin tulikin sitten uusi ihminen, kun tutustuin tulevaan aviomieheeni. Nopeasti kannoimme tavarat saman katon alle ja nyt meitä ihmisiä oli kaksi. Mimmi vihasi miestäni yli kaiken. Ehkä Mimmi koki tuon miehen tunkeutuvan omalle alueelleen ja tunsi mustasukkaisuutta. Elämä oli välillä hyvinkin hankalaa, kun neiti ei suvainnut miestäni silmissään. Näätä ampui varmasti kiinni jalkaan tai johonkin ruumiinosaan jos sai siihen mahdollisuuden. Minuun neiti ei juuri enää hampaitaan käyttänyt. Vuodet vierivät ja Mimmi vain vihasi tuota tunkeilevaa miestä. Vuonna 2008 Mimmin häntään iski tuntematon tulehdus, jota yritettiin hoitaa lukuisin eri tavoilla. Mikään ei tepsinyt ja häntä jouduttiin amputoimaan keväällä. Tässä vaiheessa tapahtui jotain joka saa minut edelleen hämmästymään. Kun Mimmi heräsi nukutuksesta leikkauksen jälkeen, se ei enää vihannut miestäni. Tuosta hetkestä lähtien alkoi kokonaan purematon elämä ja miehenikin sai nauttia Mimmin seurasta ilman pelkoa terävien hampaiden kostosta.
Opin Mimmiltä paljon frettimäisestä elämäntyylistä. Nauroin lukemattomat naurut seuratessani mummelin touhuja, toisaalta taas tuo pieni eläin sai minut välillä myös puistelemaan päätäni ja huokailemaan syvää. Neiti sai synkimmänkin päivän piristymään pienellä hyppy-pomppu-loikka-putputusesityksellään. Kotiin tullessaan tiesi, että aina sinua odottaa joku nappisilmien kanssa ovella vastassa.
Mimmi sairasteli elämänsä aikana hyvin paljon ja eläinklinikka tuli meille tutuksi. Oli virtsatulehduksia, tuo edellä mainittu häntäongelma, lisämunuaiskasvaimet astuivat kuvaan tammikuussa 2009 ja insulinooma kesäkuussa 2009. Kun insulinooma todettiin, eläinlääkäri kertoi minulle, ettei Mimmi luultavasti tule elämään puolta vuotta enempää. Tuosta hetkestä aloitin henkisen valmistautumisen siihen, ettei mummo tule enää kauan olemaan luonani. Melkein puolitoista vuotta Mimmi kuitenkin sinnitteli lisämunuaisongelmien ja insulinooman kanssa. Vuosi sitten syksyllä huomasin muutoksen huonompaan suuntaan. Tyttö nukkui enemmän ja enemmän, korvanlehtiin ilmestyi pienenpieniä kasvaimia ja vatsaontelossa oli nestettä. Kävimme vielä syyskuussa kontrollissa eläinlääkärissä ja siellä todettiin, että lisämunuaisten kasvaimet ovat levinneet myös maksaan, pernaan ja muualle sisäelimiin. Siitä asti elimme päivä kerrallaan, seurasin mummon olotilaa herkeämättä ja päivittäin mietin, mistä tiedän kun on oikea hetki. Lokakuun viimeinen päivä huomasin Mimmin menneen huomattavasti alaspäin ja seuraavana päivänä oli pakko tehdä raskas päätös. Saimme ajan klinikalle seuraavaksi päiväksi. Se oli elämäni pisin vuorokausi, en pystynyt enkä halunnut ajatella mitään muuta. 02.11.2010 Mimmi nukkui ikiuneen minun ja mieheni saattelema.Tuo hetki oli ehkä yksi kauheimmista mitä olen elämässäni kokenut, mutta samalla se oli myös suurin palvelus mitä lemmikilleen pystyy tekemään. Onneksi klinikan henkilökunta oli hyvin ymmärtäväistä ja saimme olla Mimmin luona niin kauan kuin halusimme. Asettelin pikkuisen pieneen sydämen muotoiseen rasiaan muutaman pienen ruusun kanssa ja siinä pikkuinen lähti tuhkattavaksi. Nuo tuhkat muistuttavat kirjahyllyssä minua päivittäin siitä, kuinka ainutlaatuista oli saada omistaa Mimmin kaltainen fretti.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Niin se parantaakin, mutta valitettavasti haavoista jää aina arpia.
Koska tänään tulee vuosi Mimmin kuolemasta, omistan tämän postauksen kokonaan Mimmille ja Mimmin elämälle. Mimmi syntyi 16.03.2003 erään kasvattajan luona Etelä-Suomessa muun sisarusparven jatkoksi. Neiti oli 10 viikkoa vanha, kun kävin hakemassa pikkuisen kotiin. Voi miten jännittävä ja erilainen tuo pentu oli. Ensimmäiset päivät meni oikeastaan ihmetellessä uutta perheenjäsentä. Kova puremaan pentu oli ja kovin säikkykin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, ettei Mimmiä varmaan paljoa käsitelty pentuna. Puolin ja toisin opettelimme elämää yhdessä sen kevään ja kesän aikana. Syksyllä kuvoihin tulikin sitten uusi ihminen, kun tutustuin tulevaan aviomieheeni. Nopeasti kannoimme tavarat saman katon alle ja nyt meitä ihmisiä oli kaksi. Mimmi vihasi miestäni yli kaiken. Ehkä Mimmi koki tuon miehen tunkeutuvan omalle alueelleen ja tunsi mustasukkaisuutta. Elämä oli välillä hyvinkin hankalaa, kun neiti ei suvainnut miestäni silmissään. Näätä ampui varmasti kiinni jalkaan tai johonkin ruumiinosaan jos sai siihen mahdollisuuden. Minuun neiti ei juuri enää hampaitaan käyttänyt. Vuodet vierivät ja Mimmi vain vihasi tuota tunkeilevaa miestä. Vuonna 2008 Mimmin häntään iski tuntematon tulehdus, jota yritettiin hoitaa lukuisin eri tavoilla. Mikään ei tepsinyt ja häntä jouduttiin amputoimaan keväällä. Tässä vaiheessa tapahtui jotain joka saa minut edelleen hämmästymään. Kun Mimmi heräsi nukutuksesta leikkauksen jälkeen, se ei enää vihannut miestäni. Tuosta hetkestä lähtien alkoi kokonaan purematon elämä ja miehenikin sai nauttia Mimmin seurasta ilman pelkoa terävien hampaiden kostosta.
Opin Mimmiltä paljon frettimäisestä elämäntyylistä. Nauroin lukemattomat naurut seuratessani mummelin touhuja, toisaalta taas tuo pieni eläin sai minut välillä myös puistelemaan päätäni ja huokailemaan syvää. Neiti sai synkimmänkin päivän piristymään pienellä hyppy-pomppu-loikka-putputusesityksellään. Kotiin tullessaan tiesi, että aina sinua odottaa joku nappisilmien kanssa ovella vastassa.
Mimmi sairasteli elämänsä aikana hyvin paljon ja eläinklinikka tuli meille tutuksi. Oli virtsatulehduksia, tuo edellä mainittu häntäongelma, lisämunuaiskasvaimet astuivat kuvaan tammikuussa 2009 ja insulinooma kesäkuussa 2009. Kun insulinooma todettiin, eläinlääkäri kertoi minulle, ettei Mimmi luultavasti tule elämään puolta vuotta enempää. Tuosta hetkestä aloitin henkisen valmistautumisen siihen, ettei mummo tule enää kauan olemaan luonani. Melkein puolitoista vuotta Mimmi kuitenkin sinnitteli lisämunuaisongelmien ja insulinooman kanssa. Vuosi sitten syksyllä huomasin muutoksen huonompaan suuntaan. Tyttö nukkui enemmän ja enemmän, korvanlehtiin ilmestyi pienenpieniä kasvaimia ja vatsaontelossa oli nestettä. Kävimme vielä syyskuussa kontrollissa eläinlääkärissä ja siellä todettiin, että lisämunuaisten kasvaimet ovat levinneet myös maksaan, pernaan ja muualle sisäelimiin. Siitä asti elimme päivä kerrallaan, seurasin mummon olotilaa herkeämättä ja päivittäin mietin, mistä tiedän kun on oikea hetki. Lokakuun viimeinen päivä huomasin Mimmin menneen huomattavasti alaspäin ja seuraavana päivänä oli pakko tehdä raskas päätös. Saimme ajan klinikalle seuraavaksi päiväksi. Se oli elämäni pisin vuorokausi, en pystynyt enkä halunnut ajatella mitään muuta. 02.11.2010 Mimmi nukkui ikiuneen minun ja mieheni saattelema.Tuo hetki oli ehkä yksi kauheimmista mitä olen elämässäni kokenut, mutta samalla se oli myös suurin palvelus mitä lemmikilleen pystyy tekemään. Onneksi klinikan henkilökunta oli hyvin ymmärtäväistä ja saimme olla Mimmin luona niin kauan kuin halusimme. Asettelin pikkuisen pieneen sydämen muotoiseen rasiaan muutaman pienen ruusun kanssa ja siinä pikkuinen lähti tuhkattavaksi. Nuo tuhkat muistuttavat kirjahyllyssä minua päivittäin siitä, kuinka ainutlaatuista oli saada omistaa Mimmin kaltainen fretti.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Niin se parantaakin, mutta valitettavasti haavoista jää aina arpia.
Mimmi 16.03.2003-02.11.2010
"Surun läpi on kuljettava, että voisi jatkaa elämää,
että voisi ymmärtää elämää enemmän.
Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että
monia asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista. Että
kaipaus ei olisi jossakin,
vaan kaikessa, kaikkialla.
Että suru asettuisi taloksi.
Että kaipaus tuntuisi joka hetki."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)